Niityllä

Löysimme taannoin niityn, jonka läheisyydessä harvoin, jos koskaan, tulee muita koiria tai ihmisiä vastaan. Merri, Astra ja Inda kävivät väsyttämässä itsensä niityllä, samalla kun me ihmiset etupäässä paistateltiin päivää ja juoruttiin. On se aina väliin niin rankkaa tämä koiraihmisen elo.

Penskojen riemua.

Huh, tuli kuuma!

Astra piehtaroi heinikossa ja pennut kurmoottaa.

Aurinkoisella niityllä riehuessa tuli sen verran lämmin, että Merri keksi viilennyskeinon...

Riemuidiootti rapaojassa. Kyllä, se sama pösilö, joka kiertää lätäköt asfaltilla, ettei tassut kastu... 

Ja koska me ihmisetkin olimme kerrassaan väsyttäneet itsemme aurinkoisella niityllä maleksimisessa ja koirien sekoilulle nauraessa, palkitsimme tietysti itsemme tämän rankan urheilusuorituksen jälkeen viereisen Niihaman majan antimilla. Ei muuta kuin koirat kiinni pihapöytään ja kokista ja tuoretta korvapuustia nassuun. Pöljemminkin voisi ihminen kevätpäivää viettää! (Riikkis, tässä olis teille yksi kesäretkikohde!)

Astra.

Inda.

Merri.

Koirapuisto

Käytiin tässä iltana eräänä tutustumassa koirapuistoon. Voitteko kuvitella, että Merri oli ehtinyt 8,5 kuukauden ikään, ennen kuin kävimme sen kanssa ensimmäistä kertaa koirapuistossa!

En osaa aivan tarkkaan sanoa, mistä johtuu nihkeä suhtautumiseni näihin paikkoihin - onko se yleinen "ei ole mikään koirapuistokoira" -puhe tämän rodun kohdalla? Vai ehkä asiaan on vaikuttanut kaverin koiran kuolema koirapuistossa syötyyn myrkkyyn?

Niin tai näin, me ei oltu koirapuistossa ennen käyty - ei tämä ollut mitään tarkoituksellista tai tietoista välttelyä, ei vaan ollut käynyt edes mielessä. Ei siitäkään huolimatta, että lähin koirapuistohan on meiltä kävelymatkan päässä.

Merri ei pysty käsittämään, miksi pienet koirat on eristetty omaan aitaukseensa.
Se haluu leikkiä niidenkin kaa!

Mutta tultiinpa nyt ajatelleeksi, ja kokemus oli odotettua positiivisempi. Hakametsän koirapuistossa on omat alueet pienille- ja isoille koirille, ja Merri tuntui viihtyvän. Puistossa on päässyt hyvin seuraamaan, miten koira käyttäytyy erilaisten koirien kanssa. Kun uusia koiria saapuu paikalle, on Merri ensimmäisten joukossa kutsumassa leikkiin. Jos jollakin ei riitä huumori Merrin tapaan leikkiä (kaverilla on tosiaan vähän dominoivat otteet...), se yleensä uskoo, kun sanotaan - käy kyllä muutaman kerran varmistamassa, että etkö tosiaan ala leikkiin mun kaa, mutta jos ei, niin sitten Merri pysyttelee kauempana. Jos puistoon saapuu ujomman sorttinen koira, menee Merkkari nätisti morjestamaan. Ja jatkuvasti on naama ja silmät iloisessa virneessä.

Taidetaan me mennä toistekin.

Hyljys?

Toko-kuulumisia

Jaahas. Taas joutuu pahoittelemaan, että on blogin päivittäminen jäänyt muiden kiireiden jalkoihin. Mulla taitaa olla toistakymmentä luonnosta puolivalmiina odottamassa, joten nyt kun varsinainen kesäloma alkaa olla lopuillaan mutta tahdosta riippumaton lomailu kuitenkin jatkuu (näillä keleillä ei voi todeta muuta kuin että voi harmi!), lienee syytä pistää töpinäksi ja laittaa blogitekstiä eetteriin. Asetan itselleni tavoitteeksi saada kesäjutut kesän aikana julkaistua! Mutta nyt palataan kuitenkin vielä kevääseen...

En olekaan hetkeen päivittänyt toko-kuulumisia, joten kerrotaanpa, mitä sille rintamalle kuuluu. (Kröh, kuului huhtikuussa, ks.pvm...)

Saimme maaliskuussa päätökseen tokon jatkokurssin. Pidin kurssista ja ohjaajasta, opittin paljon, vaikka iso osa kyseisestä kurssista menikin sekoiluun: Merrillä oli kurssin kuluessa melkoinen teiniuhma päällä, ja vanhat tututkin temput olivat sangen haastavia. Välillä koira keskittyi enemmän imuroimaan treenihallin mattoa naminjäämistä, kuin minuun. Treenattavista asioista suurin haaste meillä oli 180° käännös, sillä koiran takapää oli täysin kadoksissa. On osin vieläkin, eipä sillä.

Jatkokurssin päätyttyä siirryttiin valmennusryhmään, johon oli kerätty alkeis- ja jatkokurssin käyneitä koirakoita. Kurssin valmentajana on Mika Jalonen, ja olin ensimmäisten treenien jälkeen aivan haltioitunut hänen opetustyylistään!

Sitä on vaikea oikeastaan yksilöidä sanoiksi, mitä hän tekee niin oikein, mutta niinhän se usein pedagogisesti lahjakkaiden opettajien tai luennoitsijoiden kanssa onkin. Tehtävän harjoituksen huolellinen kuvaus ja taustoittaminen (mitä ollaan tekemässä ja miksi, omakohtaiset esimerkit onnistumisista ja epäonnistumisista, mitä pitää tehdä jos/kun koira ei tee mitä halutaan...) innostaminen, motivointi ja pureutuminen nimenomaan siihen, mitä minä koiran ohjaajana teen tai jätän tekemättä.

Tuntui, että saatiin jo ensimmäisellä treenikerralla alulle korjauksia sellaisiin asioihin, jotka on olleet ongelmana, ja kauheasti välineitä omaan käytökseen niin treeneissä kuin hallin ulkopuolellakin. Ja vaikka menin treeneihin sillä oletuksella, että no mennään nyt sitten sekoilemaan sinne osaavien ja tavoitteellisten koirien sekaan, niin lähdin sieltä tyyppinä jonka elukasta sanottiin, että meillä on ihan älyttömän hieno koira! Merri teki jotain juttuja ihan suvereenisti ja sain olla niin ylpeä siitä! (Tekeehän se, jos minä osaan sitä ohjata, ja minä osaan ohjata, jos minuu opetetaan tekemään se!)

Lisäksi sen sijaan, että keskityttäisiin vain hinkkaamaan toko-kuvioita, tehdään paljon varsinaiseen tottelevaisuuskokeeseen kuulumattomia juttuja, joiden tarkoitus on parantaa yhteistyötä, saada koira kuuntelemaan eikä vain ennakoimaan ja yksinkertaisesti pitää hauskaa.

Nyt on niin oikea opettaja juuri meille, me kun tarvitaan vielä paljon, paljon opastusta. Niin, en ole tainnut aiemmin mainitakaan treenipaikkaamme nimeltä, mutta kehujen kohde täytyy tietysti nyt mainita, eli kyseessä Koirakoutsi Ylöjärvellä.

Täystuhon (ja omistajien) ryhtiliike

Kerroin aiemmin, miten Merrin murkkuikä tai muutos arkirutiineissa tai ne yhdessä saivat aikaan melkoista.tuhoa kotona.  Meiltä ei löydy enää yhtään sohvatyynyä, koska hunsvotti suolesti ne kaikki.

Eräänä pävänä se oli kiskonut takkia eteisen vaaterekistä ja saanut sen kaatumaan. Kaatumisesta oli kai lähtenyt ääntä, sillä yksi muovihengari oli räsähtänyt palasiksi, ja kaaosta säikähtänyt koira kurkki varovasti sohvan nurkasta kotiinpalaajaa.

Erään viikon saldo oli kaksi tyynyä, yksi torkkupeitto ja yksi matto. Kyllä, luitte oikein: räsymaton voi purkaa - keskeltä! :D

Näistä hunsvotin tuhoista kun on julkisesti avautunut, niin on saanut sitten myös kestää seuraukset: jonkin verran on neuvojia riittänyt. Joku oli huolissaan, että koirani kärsii ilmiselvästi eroahdistuksesta, mutta ei se mielesäni sitä ollut. Jos koiralla oli kotoa lähtiessäni luu tai kongi työstettävänään, sitä ei pätkääkään kiinnostanut, vaikka olisin palannut takaisin noutamaan unohtamaani asiaa. Jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että eroahdistunut koira ei toimisi niin. Se ei myöskään enää pitänyt kotona meteliä poissaollessamme (naapurit sanovat samaa). Taannoinen kotona möykkääminen liittyi siis ilmiselvästi siihen, ettei se millään halunnut olla teljettynä koiraportin taakse.

Eroahdistuksesta sanotaan myös, että se kohdistuu selkeästi yhteen perheenjäseneen, ja sitä ilmenee kun tämä henkilö ei ole paikalla, vaikka joku muu olisi. Sellaista ei ollut huomattavissa.

Sisustusassistentti Merrin mielestä halpa rahi sai luvan lähteä.

Ongelma meillä oli joka tapauksessa, ja olimme kahden vaiheilla: joko se korkea koiraportti hoidetaan paikalle ASAP ja Merri viettää taas päivänsä vähän rajatummassa.tilassa, tai sille hankitaan kuonokoppa ja se viettää sitten päivänsä laajemmassa.tilassa mutta koppa päässä. Muut rhodesiankoiran omistajat suosittelivat koppaa, ja näistä kahdesta vaihtoehdosta se se alkoi meistäkin tuntua paremmalta.

Emme kuitenkaan koskaan ennättäneet sellaista hankkia. Pari viikkoa sekoiltuaan Merri rauhoittui kuin taikaiskusta, eikä tuhonnut enää mitään. Aamutoimien aikana se ei pyörinyt jaloissa hermostuneena kuten aiemmin, vaan makoili sohvalla rentona ja katseli menoa sieltä. Kotona käydessä se tassutteli väsyneenä tervehtimään tulijaa. Tämä teksti on pääosin kirjoitettu, kun Merri oli ollut viikon yksin kotona tuhoamatta mitään.

Osaan olla jo nätisti yksin kotona.

Mikä tässä välissä muuttui? Jannen aloitettua opiskelunsa Merri sekoili kaksi viikkoa ja kolmantena oppi olemaan. Eli saattoihan tuo vain tottua ja hyväksyä tilanteen. Mutta pieniä muutoksia tehtiin:

Kolmatta viikkoa edeltävänä viikonloppuna käytiin molempina päivinä kaverilenkeillä, joten koira oli viikonlopun aikana väsytetty huolellisesti. Tämä ei kuitenkaan niin merkittävästi poikkea aimmasta toiminnasta, joten se tuskin on syy. Ei parit viikonloppuriehut enää loppuviikosta paljon paina.

Hommattiin Merrille toinen iso Kongi. Aiemmin se sai sekä aamulla että iltapäivällä työstettäväksi yhden jäisen kongin ja luun. Nyt se saa aamulla kaksi kongia ja iltapäivällä kongin ja luun. (Täytämme kongin yleensä pääosin märkäruualla, koska se jäätyy kovaksi massaksi, jota koira joutuu työstämään jopa 45 minuuttia).  Jäin eräänä aamuna hetkeksi seuraamaan kun koira kanniskeli ja järjesteli kahta jäistä kongiaan. Näytti olevan Erittäin Tärkeää Puuhaa. ;)

Sivuhuomautuksena: Paras löytämämme aktivointipuuhasteluasia on kyllä jäiset potkaluun keskiosat. Tyyppi jaksaa puuhastella tollaisen kanssa tunnista kahteen! Annettiin Merrille aiemmin silloin tällöin samaa tavaraa kuivattuna (jota hankittiin ihan Prismasta, nimellä BestIn Hubert Ydinluu). Merri rakasti niitäkin, mutta noin neljän euron kappalehinta on hieman suolainen.

Toinen muutos oli, että jätimme päiväksi myös oman makuuhuoneemme oven auki. (Aiemmin sillä oli ollut käytössään vain koirahuone, eteinen ja olohuone). Merri saattaa viihtyä kovinkin pitkiä aikoja istuen makkarin sängyllä ja tarkkaillen ikkunasta takapihan puistopolun tapahtumia. Tuo on se ikkuna, josta se kaikkein parhaiten näkee ulos, kun olohuoneen ikkunan alla on näkymät peittävä parveke, eikä etupihan isolla.pihalla tapahdu koskaan mitään. Takapihan puistopläntillä on lintuja, jäniksiä, muita koiria, ohikulkijoita, ja sen takana liikehuoneistojen pihoissakin liikehdintää. Sitä se jaksaa seurata pitkät ajat. Siispä ajattelin, että moisesta puuhasta voisi olla apua päivien tylsyyteen. Otin tietoisen riskin, että tästä voi myös olla seurauksena silputut tyynyt, peitot ja patja... mutta näin ei onneksi käynyt.

Kolmas muutos oli, että otettiin sekä aamu- että lounaslenkin osaksi lyhyet tokosessiot häiriön alla. Käydään tekemässä kontaktiharjoituksia ja pieniä treenijuttuja kaupan pihassa, bussipysäkillä... onhan tässä paikkoja. Tätä ennenkin siis käyettiin osa noista lenkeistä pieneen treenailuun, mutta ei ennen tätä häiriön alla.

Minusta ainakin tuntuu, että tuosta päivittäisestä häiriöharjoittelusta on ollut suunnattomasti apua myös hihnakäytökseen, keskittymiseen treeneissä ja ylipäätään ihan kaikkeen. Tuntuu, että yhden viikon aikana koirassa tapahtui huimaa kehitystä monella saralla! Sittemmin häiriötottistelut ovat kyllä jääneet satunnaisiksi, ei tämän elukan kanssa passanne liikaa rutiineja muodostaa.

En sitten tiedä - loppuiko sillä uhma, tottuiko se uusiin rutiineihin vai oliko joku tapahtuneista muutoksista tai kaikki ne yhdessä se, mikä rauhaisen elon on aikaansaanut? Niin tai näin, pääasia, että rauha on nyt ainakin toistaiseksi ollut maassa (tätä julkaistaessa jo pari kuukautta), ja olen oikein ylpeä pienestä hunsvotistani! Eiköhän siitä vielä koira saada.

#koirakieltomerkki #tilahaltuun

Nythän on niin, että minua kiukuttaa koirakieltomerkit. Kaupungissa tuntuu, että jokaisella pienemmällä tai suuremmalla nurmipläntillä aivan taatusti on koirakieltomerkki.

Asun paikassa, jossa viiden taloyhtiön yhteisellä sisäpihalla on koko korttelin kokoinen laaja nurmialue, jonka sisään mahtuu niin lasten leikkialueita, jalkapallokenttä, lentopallokenttä jne. Pihan laitamat ovat väärällään koirakieltomerkkejä.

Ei saksanpaimenkoiria? ;)

Yleensä sillä kai yritetään viestiä siitä, etteivät koirien eritteet ole tervetulleita, mutta moni tulkitsee pihojen ja puistojen koirakieltomerkit nimenomaan niin, että koiraa  ei nurmialueelle saa tuoda. Tämän olen itsekin vierestä todistanut aiheuttaneen suorastaan hallitsemattomia raivonpurkauksia jonkun koiravihaajan, taloyhtiöpoliisin tai muun oman elämänsä järjestyksenvalvojan ja koiranomistajan välillä.

Mitäpä roskaavista ja äänekkäistä pussikaljailijoista, mitä pihakeinujen liepeiltä löytyvistä huumeneuloista, kyllä nurmikolla tallustava koira on rikos taloyhtiön järjestyssääntöjä vastaan!

Mitä siitä, että ihmisten jäljiltä yhteiset oleskelupaikat jää tällaiseen kuntoon.

Milläköhän oikeudella kaikenmaailman taloyhtiöpoliisit oikeastaan ovat kieltämässä koiranomistajien oikeuden käyttää ympärillään olevaa luontoa?


Älkää ymmärtäkö väärin. Niiltä koiranomistajilta, jotka eivät viitsi edes puistoteiden varsilta kerätä eläintensä jätöksiä mukaansa, sopisi omasta puolestani kieltää vaikka oleskelu yhtään missään, mutta entäs ne koirat ja omistajat, jotka osaavat katsoa, mihin koira asiansa tekee, opettavat ne pennusta pitäen pissimään muualle kuin taloyhtiön rapun eteen, eivätkä jätä jälkiä käynnistään?

Oltiin Merrin kanssa aiheuttamassa pahennusta.  Pelotti, onko joku pian rinnuksissa kiinni.

Merrin ensimmäisen kesän kynnyksellä olenkin päättänyt ryhtyä koirakieltomerkkikapinaan. Onhan se nyt älytöntä, että noin iso piha (ylläolevassa kuvassa näkyy alle puolet) on valtaosan aikaa täysin tyhjillään, ja sitten täytyy oikein miettiä, viitsiikö sinne mennä elukan kanssa istuskelemaan...

Eikö minulla ja jo aika fiksusti käyttäytyvällä elukallani ole yhtäläinen oikeus käyttää yhteistä pihaamme kuin lapsillakin? Minulla on ollut toisinaan tapana viettää kauniina kesäpäivinä aikaa pihalla kirjan kanssa, ja taidan jatkaa perinteitä myös ensi kesänä - vaikka se kyllä vaatiikin hieman pokkaa ja asennoitumista. Tietysti me pysytään vähän kauempana lasten leikkipaikoista, se on ihan järkevä sääntö.

(Mutta entä, jos minulla olisi sekä koira, että lapsia?)

Haastan teidät kaikki mukaan asialliseen taisteluun. Jos jollakin teistä on aiheesta kokemuksia tai sanottavaa, tarjoan mielelläni blogistaa tilaa vieraskynä -postauksille. Ensimmäinen vieraskynäjuttu aiheesta onkin jo tulossa!