Syksyllä hommattiin koirahuoneen oveen ensin metrin korkuinen portti - tiedossa oli, että se on väliaikaisratkaisu, eikä tule pitelemään tyyppiä takanaan kovinkaan pitkään. Yllättävän monta kuukautta siinä sitten kuitenkin kesti, ennen kuin elukka keksi, että siitähän voi myös kammeta yli.
Siinä kohtaa, kun portti loppuvuodesta loppuvuodesta alkoi olla koiralle lähinnä koristeen tasoa, eikä kukaan vieläkään siihen hätään ehtinyt tekemään meille korkeampaa porttia (enkä minä piirtämään sitä), kävi Janne hakemassa Biltemasta halvan pikkuportin, jonka asetti oviaukkoon nurinpäin edellisen portin päälle.
Ei mennyt kauhean montaa kuukautta, että kaveri oli keksinyt, miten ylemmän portin voi yksinkertaisesti vain avata, ja sitten kiivetä alemman portin yli.
No. Viritettiin portit siten kiinni toisiinsa, että ylempää porttia ei yksinkertaisesti pääse aukaisemaan. Hahaa, pysyisipä takana!
... tai sitten ei. Eräänä päivänä ystävämme hunsvotti oli sitten todennut, että no jos ei sitä voi avata, täytyy mennä läpi! Tavalla tai toisella koko ylempi portti oli irroitettu ovenpielestä, ja koira tepasteli jälleen ovelle vastaan tervehtimään kotiintulijaa.
...ei se varmaan auta kuin löytää aikaa piirtää se oven korkuinen portti!
No siis... |
Toisaalta, meillä on viime aikoina ollut vähän ohjelmanumeroa myös sen kanssa, että kun koira ei pääse portista läpi, se huutaa. Siksipä me ihan viime päivinä ollaan pidetty sitä irrallaan asunnossa, ja hyvin on mennyt (toistaiseksi). Ehkä se ei vaan siedä tilan rajoittamista? Tai, kuten (koiraton) työkaveri sanoo, ehkä meidän pitää vaan hyväksyä että se on perheenjäsen, eikä lukita sitä mihinkään... ;)